tiistai 7. kesäkuuta 2011

Nepalin antia: Lopetin etsimisen, löysin jotain.

Kun etsimme, emme voi löytää. Pieniä asioita -blogin kirjoituksesta tuli mieleen jakaa nyt jotain siitä, mitä Nepalista on jäänyt käteen, henkisellä puolella.


Nepalissa kaikki tietoinen itsensä etsiminen on jäänyt pois, en ole meditoinut, enkä miettinyt näitä asioita yhtään. Silti fiilis on ollut onnellinen, rauhallinen, tasainen ja täysin huoleton.

Huomasin, että yleensä usein ajatusteni taustalla on ollut toinen ääni, jolle on tärkeää kysellä jatkuvasti, että olenko nyt täysin varma, että kaikki on hyvin, jaettä olen onnellinen. Että pitäisikö nyt vielä vähän miettiä, että onko kaikki kuitenkaan tässä hetkessä hyvin. Tämä ääni ei anna rauhassa nauttia hetkestä, vaan pakottaa pohtimaan, että onko kaikki nyt kuitenkaan niin hyvin kuin miltä tuntuu. Se pakottaa pohtimaan kaikkea elämässäni, perhettä, tilannettani, tulevaisuutta, menneisyyttä...Ikäänkuin kuin voidakseni olla täysin onnellinen, minun täytyisi olla täysin tietoinen jokaisesta aspektista elämässäni, ja kaiken pitäisi olla täydellisesti (mitä ikinä tämä täydellisyys sitten olisikaan?).

En oikeastaan edes ole tiedostanut kunnolla tämän toisen äänen olemassaoloa, ennen kuin viime viikolla yhtäkkiä tajusin, että täällä Nepalissa tämä ääni on hävinnyt! Ei ehkä kokonaan kuollut, varmaankin se tekee vielä paluun, mutta ainakin nukkunut jo pitkään. Täällä ei ole tarvinnut miettiä olenko onnellinen, ja että olenko nyt varmasti muistanut miettiä kaikkia puolia elämästäni, olenko unohtanut jonkun ratkaisevan seikan, joka pitää vielä selvittää/hoitaa, jonka vuoksi en olekaan oikeasti onnellinen vaikka niin kuvittelen.

Tiedän, ihan järjetön ajatuskin tällainen "ääni", mutta valitettavasti se on ollut (usein tiedostamatta) kuitenkin taustalla. Ihan kuin minun tarvitsisi miettiä jokainen seikka elämästäni kuntoon ennen kuin voisin oikeasti olla onnellinen... Asia on tietysti oikeasti juuri päinvastoin, sillä vain ilman tätä miettimistä, hetkessä elämällä, voin todella olla onnellinen. Ja täällä Nepalissa näin on tapahtunut, tiedostamatta.


Toinen suuri asia, on kuolemanpelon hälveneminen, mikä varmasti liittyy myös em. onnellisuusasiaan tai toisinpäin. Viimeiset 15 vuotta olen pelännyt kuolemaa. En siis kuolemista sinänsä, vaan sen jälkeistä olemattomuutta. Prosessi tästä eroon pääsemiseksi on ollut käynnissä jo pitkään, ja ensimmäinen edistysaskel tapahtui jo viime kesänä, kun lukiessani Tiibetiläistä kirjaa elämästä ja kuolemasta, yhtäkkiä tunsin vain rauhallisuutta ajatellessani kuolemaa. Tämä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta verrattuna siihen, että aina aikaisemmin ajatus kuolemasta on aiheuttanut paniikin, niin edistys oli aika huikea.

En tiedä onko tämä Nepalin ansiota vai aiempien pohdintojen, mutta täällä Nepalissa kuolemanpelko tuntuu kadonneen ainakin hetkeksi, tai osittain. Täällä ensimmäisiä kertoja elämässä olen voinut matkustaa lentokoneessa, tai moottoripyörällä Kathmandun liikenteessä tai turistibussilla vuoristoteillä, ajatella kuolemista ja päästää siitä irti. Tuntea, että jos nyt kuolen, niin se tapahtuu, ja ainakin olen onnellinen. En tarkoita, että aiemmin olisin kauheasti pelännyt tällaista matkustamista, mutta silloin se on vaatinut kuolema-ajatuksen siirtämistä pois ajatuksista, sen painamista syvälle, ei käsittelemistä. Nyt pystyn eri tavalla ajattelemaan kuolemaa, ja hyväksymään sen ajatuksen, päästämään siitä irti.

En tiedä, ymmärsikö tästä selityksestä mitään :) Pointtina kai se, että Nepali on muuttanut minua. Kun lopetin etsimisen, taisin löytää jotain.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Kotiinpaluu häämöttää - tervetuloa puhdistuskuurit ja luonto

Enää muutama viikko Suomeen paluuseen. Vaikka ajatus täältä Nepalista lähtemisestä tuntuukin melko jäätävältä, niin on kuitenkin useita asioita Suomesta, joita viime viikkoina on ruvennut ajattelemaan enemmän ja jopa kaipaamaan. Ystävien ja perheen lisäksi isoimmat jutut mitä odotan ovat puhdas ruoka, ilma ja luonto.

Täällä raakaruoan syöminen ei oikein onnistu, ja vaikka pidänkin ruoasta täällä kovasti, niin koko ajan ikävöin enemmän omaa blenderiä, raakaleipiä ja mehustinta... Voi olla että ensimmäiset viikot menevät aika pitkälti mehu/smoothielinjalla, pieni puhdistus tai paasto ei tosiaan tee pahaa kaiken tämän saasteen jälkeen mikä tässä kaupungissa pyörii. Täällä sekä iho, nenä, silmät että korvat on jatkuvasti täynnä likaa. Ja vaatteita pestessä pesuvesi on aina melkein mustaa.

Alussa täällä tuli käytettyä käsidesiä ja syödessä välteltyä jäitä, kasviksia jne. Silmätkin muisti pitää suihkussa hyvin kiinni, mutta mitä kauemmin täällä on ollut, sitä enemmän tästä paikasta on tullut koti myös siinä mielessä, että nykyään syöminen, käsienpesu jne. tapahtuu kaikki Suomen malliin, eli ilman mitään paineita hygieenisyydestä. Nykyään sitä tulee syötyä käsin heti koirien rapsuttelun tai ulkona nuohoamisen jälkeen ja myöhemmin aina muistaa, että ehkä ne kädetkin voisi jossain välissä pestä.

Ilmeisesti bakteerikanta on kuitenkin jo aika nepalilaistunut, sillä mitään vatsaongelmia ei ole ollut vaikka viime aikoina on tullut syötyä ainoastaan toistaan pienemmissä katukeittiöissä. Hassua on myös, että vaikka taidan olla kaikista epähygieenisin meidän suomalaisesta ryhmästämme täällä, niin silti lähes kaikki muut olivat melkein taukoamatta kipeinä ja useammalla oli jopa ameeba tai muita loisia. Taitaa olla, että superfoodien + Ohhirasin probioottien syönnistä on ihan oikeasti ollut suuri hyöty!

Silti rupeaa hiukan jo ahdistamaan omat ruokailutavat täällä ja odotankin, että pääsen Suomessa tekemään kunnon paastot, loishäätökuurit ja maksan- ja munuaisten puhdistukset. Luultavasti ruokavalio tulee myös olemaan aika raakaruokapainotteinen koko sen reilut pari kuukautta, jonka vietän Suomessa ennen paluuta tänne, "kotiin" :)