Jostain syystä on taas ollut sellainen vaihe, että tämä kirjoittaminen on jäänyt kokonaan. Nepalissa ei kirjoittamiseen ollut mitään inspiraatiota, ja se oli muutenkin aikamoinen irtiotto Suomen elämästäni. Tuntuu, että siellä elin enemmän, no, en ehkä sananmukaisesti hetkessä, mutta ainakin lyhyemmällä aikavälillä :) Lähempänä sitä "hetkeä". Siellä en suunnitellut, en märehtinyt tulevaisuutta enkä menneisyyttä, enkä ylipäätään pyöritellyt ajatuksia, kuten aikaisemmassa postauksessani jollain lailla kerroinkin.
Olen myös aina ollut jollain lailla erakkosielu, eli kaivannut paljon yksinoloa, joten siinäkin mielessä Nepalissa vietetty aika erosi aiemmasta elämästäni. Tajusin nimittäin jossain loppuvaiheessa siellä ollessa, että en ollut ollut koko 4 kk:n aikana kuin muutaman tunnin ajan täysin yksin. Eikä se haitannut tippaakaan.
Tämä kesä Suomessa on sitten ollutkin pelkkää sisäistä paikan hakemista. Olen viettänyt tosi paljon aikaa yksin, autiossa lapsuudenkodissani, josta on viety kaikki tavarat yhtä sänkyä ja muutamia ruokailuvälineitä lukuunottamatta. Olen palannut henkisen kirjallisuuden pariin, ja myös meditaatio, mikä Nepalissa jäi lähes kokonaan on palannut päivittäiseen elämääni.
Nyt reilu kuukausi Nepalista tulon jälkeen, olen kokenut sellaisia todella vahvoja irrallisuuden ja tyhjyyden tunteita, joita en ole kokenut aiemmin. Tuntuu, että Nepali on jäänyt taakse, en enää "asu" siellä ajatuksissani, mutta toisaalta Suomikaan ei tunnu kodilta.
Olen tajunnut irrallisuuden tunteen johtuvan osittain siitä, että vaikka olen asunut muualla ties missä, niin ole koskaan aiemmin elämässäni ollut tilanteessa, jossa pohjalla ei olisi aina ollut sitä "turvasatamaa", johon palata. Vaikka olen muuttanut uusiin kaupunkeihin yksin, matkustanut, yrittänyt muuten vaan tietoisesti irrottautua, niin silti, vaikka sen kuinka olisi yrittänyt unohtaa, niin taustalla, turvana, on aina ollut se tieto, että mistä tahansa tilanteesta, olen aina voinut palata "kotiin", eli lapsuudenkotiini. Ehkä siksi lähteminen ja muuttaminen onkin aina ollut minulle helppoa, en ole tarvinnut turvallista samaa ympäristöä, ystäväpiiriä, arkea, samoja kuvioita... Sillä jos olen halunnut, niin olen aina voinut palata siihen kaikista tutuimpaan: kotiin.
Nyt tämä lapsuudenkoti on kuitenkin autio, ja myynnissä. Seuraava joulumme tulee olemaan hyvin erilainen, kuin emme voi yhdessä kokoontua tänne. Kun tämän talon myynnistä ruvettiin puhumaan noin vuosi sitten ja kun siitä tuli ajankohtaista alkuvuodesta ennen Nepaliin lähtöä, niin mielessä pyöri paljon negatiivisia ajatuksia. Surua, ahdistusta, ärsyyntymistä, haikeutta, jopa vihaa; miksi tästä on pakko luopua??
Nepalissa en miettinyt koko asiaa mutta ehkä alitajuntani teki silti töitä, sillä takaisin tultuani en ole tuntenut mitään negatiivisia tunteita tämän asian suhteen. Ei tunnu enää yhtään pahalta päästää irti tästä kodista, jossa nyt olen kesän yksinäni majaillut.
Tämä mainitsemani tyhjyyden ja irrallisuuden tunne on nyt jotenkin erilainen, ei tunnepohjaisesti juuri tähän taloon ja lapsuusmuistoihin kiinnittynyt, vaan enemmän tyhjyys ylipäätään siitä mihin minä kuulun, mihin paikkaan, mihin elämään. Olen täysin välitilassa, sillä tällä hetkellä ei ole mitään paikkaa tai maata missä haluaisin ehdottomasti olla, tai keitään ihmisiä, joiden kanssa haluaisin nyt elää. Olen täysin irrallaan, ja se tuntuu jännältä. Tyhjältä, haikealta, mutta silti jotenkin kierolla tavalla nautinnolliselta. Kokemukselta, jonka haluan ehdottomasti elää täysin ja oppia siitä. Tällaista tunnetta ei varmasti koe usein.
Nyt odotan vain, että joko vakiinnun tänne, tai keksin mihin suuntaan haluan seuraavaksi lähteä. Kaikki järjestyy, niin käy aina, joten en huolehdi, enkä yritä nopeuttaa päätöstä siitä mitä seuraavaksi tapahtuu :)