Lähdön hetki

Ihmeellinen juttu miten lähteminen on aina yhtä vaikeaa. Kotiintulo ulkomailta on aina yhtä vaikeaa, ja vaikkei Suomesta pois lähtö koskaan tunnu ihan samalla tavalla yhtä järkyttävän pahalta, niin vaikeaa sekin on. Jostain syystä rupean aina tykkäämään siitä paikasta, jossa olen, niin että toiseen paikkaan siirtymisestä tulee hiukan vastentahtoista, olin sitten missä tahansa.

Nytkin tuntuu taas, että Suomessa olisi ihan mahdottomasti juttuja mitä voisi tehdä ja mitä ei nyt haluaisi jättää kesken. Ja silti epäilen, että muutaman kuukauden päästä kun pitäisi palata takaisin, niin mieluummin jäisin taas sinne jonnekin ihan muualle, missä nyt satunkaan olemaan.

Voin kuvitella, että tämä on juuri se tunne, mikä saa ihmiset jumittumaan paikalleen, eikä matkustamaan koskaan mihinkään. Ihmisen pitäisi vaan ostaa ne lentoliput ja pakottaa itsensä liikkeelle. Itsekin saattaisin taas vaan jumiutua tähän, ellei lentolippuja olisi jo kädessä, eikä niitä viitsi jättää käyttämättä ;) Onneksi, sillä yhtäkään lähtöä en ole koskaan katunut. Matkustaminen avartaa. Sitä on vaikea selittää konkreettisesti, mitä mistäkin reissusta on saanut irti, mutta jotain suurta niistä on jäänyt käteen.

Nyt olisi lähtö käsillä, tunnin päästä lentokentälle. Eilen vielä olin ihan Suomessa kiinni, eikä tuntunut yhtään, että olisin lähdössä mihinkään, mutta kun matkalaukku tuli pakattua, niin nyt olen valmis ! Ja huomenna jo Nepalissa :)

Paras palkkari ja juoksemisesta

Keksin juuri huipun palautusjuoman, joka on niin yksinkertainen, että on kumma etten aiemmin ole tätä tajunnut kehittää ;)


Kookosvesi + spirulina jauhetta reippaasti sekaan ja sheikkaus. Hyvveee.

Juuri kun innostuin juoksemisesta ja ollaan ruvettu käymään siskon kanssa joka päivä juoksulenkeillä koiran kanssa, niin luin Pari valittua sanaa juoksemisesta.

No, ajattelin, että voishan noita lenkkejä vähentää mutta en ole vielä onnistunut, koska juokseminen vaan tuntuu niin ihanalta <3 Ja koirakin taitaa noista lenkeistä nauttia. Lyhyitä lenkkejähän me vaan juostaan, mutta ihmeen nopeasti kyllä juoksukunto nousee! Ehkä melkein vuoden juoksutaon jälkeen tuntui, että viiden minuutinkin juoksu tuntui ikävältä, mutta ei tainnut mennä kuin ehkä viisi juoksukertaa niin puolen tunnin lenkki kulki oikein näppärästi.


P.S Kävin tänään aamulla BioSignature - mittauksessa, siitä enemmän pian!

Suositus: Dr'Ohhiras probiootit

Kirjoitin jo vuosi sitten postauksen DrOhhiras probiooteista, ja nyt kun olen muutaman päivän sisään jutellut niistä useamman eri ihmisen kanssa, rupesin etsimään tuota postausta. Ja huomasin, että tämä on jäänyt julkaisematta, no, tässä se tulee...

Kerroin keväällä siskoni luona asuessa, kuinka yritimme saada hänen vatsavaivojaan kuntoon. Mitään tulosta ei kuitenkaan saatu, ehkä johtuen siitä, ettei siskolla riitä kärsivällisyys toteuttaa mitään ruokavaliomuutosta niin pitkään, että mahdolliset hyödyt tulisi esiin. Samat ongelmat ovat siis jatkuneet tähän kesään asti, vuorotellen ripulia ja ummetusta, ja ilmavaivoja tietysti.

Kesällä kun sisko taas kyseli neuvoja noihin vaivoihin, niin käskin häntä tilaamaan Dr'Ohhira's probiootteja iHerbistä. Siskolla oli jo talvella käytössä jotain apteekista saatavia maitohappobakteereita, muistaakseni LaktoSeven. Niistä ei ollut mitään näkyvää hyötyä kuitenkaan. No, nyt Ohhiran probioottejen saavuttua tulokset on aika vakuuttavia, mitään ongelmia ei enää ole! Viikko tuon kuurin aloittamisesta vatsaongelmat katosivat.

Maitohappobakteerit vaikuttavat suoliston kuntoon, ja sitä kautta yleiseen vastustuskykyyn. Yksi tuttu kertoi mielenkiintoisen jutun. Hän oli pitkän sairaalajakson jälkeen syönyt probiootteja vuoden verran, ja huomannut seuraavana keväänä, että jokavuotinen vaiva, siitepölyallergiat, olivat kadonneet! Mielenkiintoista. Ja tässä tapauksessa oli käytössä ihan perusapteekkitavara.

Nykyään jo melko monissa laitoksissa ja hoitokodeissa ymmärretään määrätä antibioottikuurin ajaksi myös maitohappobakteerit. Harmillista on kuitenkin se, että koska lääkkeet annetaan aina tiettyihin aikoihin, niin useissa paikoissa myös probiootit on annettava siinä samassa. Probiootithan tulisi ottaa tyhjään mahaan, eli n. tunti ennen syömistä tai 2 tuntia syömisen jälkeen, mutta resurssien puutteen vuoksi ne usein annetaan ruoka-aikaan ja vielä samaan aikaan antibiootin kanssa. Tällöin antibiootti pääsee tekemään tyhjäksi probioottien hyvän vaikutuksen saman tien. Hyvä tarkoitus siis, mutta yhtä tyhjän kanssa. Tyypillistä tietysti Suomessa, "säästämällä" tehdään uusia kuluja; maksetaan turhaan probiooteista, joiden vaikutus tehdään tyhjäksi käyttämällä niitä "väärin".

Itse uskon, että Dr'Ohhiraseilla on suuri osansa siinä, etten 4 kk:n aikana Nepalissa sairastanut kuin yhden ruokamyrkytyksen. Koko aikana ongelmana oli ennemminkin ummetus liiallisten hiilareiden vuoksi, kuin ripuli, josta kaikki muut 12 hengen porukassamme kärsivät jatkuvasti.

Tässä siis omia ja tuttujen kokemuksia probioottien tehosta. Virallista tietoa niiden vaikutuksesta löytyy netistä. Nykyään suosittelenkin ihmisille melkein mihin tahansa vaivaan ensimmäisenä DrOhhirasin probiootteja :)

Hormonimakkarat

Olen aiemmin kertonut täällä kaikennäköisistä ongelmista, jotka seurasivat ehkäisypillerien lopetusta. Muut ongelmat katosivat kuukautisten alun myötä, mutta ylimääräinen läski. jota olen yrittänyt enemmän tai vähemmän (enimmäkseen vähemmän..) tosissani pudottaa on edelleen paikallaan. Kävin koko viime talven reippaasti salilla -- ei vaikutusta. Olen syönyt vähemmän --- ei vaikutusta. Olen syönyt paremmin --- ei vaikutusta. Olen karpannut --- ei vaikutusta. Olen raakaillut --- ei vaikutusta. Olen jättänyt asian huomiotta (Nepalissa olon ajan..) -- ei vaikutusta.

Paino on vakiintunut paikalleen, ja läskiä on paikoissa, joissa sitä ei ole koskaan aiemmin esiintynyt. Tiedän, etten ole ylipainoinen, eikä tämmöinen pieni läski vielä vaaranna terveyttäni mitenkään, mutta kun olen elänyt koko elämäni tietynkokoisena niin tällä hetkellä oma keho tuntuu väärältä. Siinä on jotain ylimääräistä, jotain mikä ei kuulu minulle.

Jos olisin jäämässä nyt Suomeen niin yrittäisin varmaan lisätä reilusti erilaisia suoliston hyvinvointia tukevia juttuja, kuten hapatettuja tuotteita, ja maitohappobakteereja. Lisäksi ottaisin käyttöön kaikki mahdolliset superfoodit ja varsinkin lisäisi superyrttien käyttöä reippaasti. Ongelmana on kuitenkin se, että olen lähdössä reilun viikon päästä taas pois Suomesta.

Ahdistaa hiukan jo valmiiksi lähteä uudelleen reissuun maahan, jossa ei saa superfoodeja ja edes salaatteja on vaikea syödä. Ruoka on suurimmaksi osaksi tyhjiä hiilareita, ja lihaakaan en siellä pysty syömään..

Ainut, mikä siellä on ruokapuolessa hyvää, on tuoreet vesimelonit, ananakset ja muut esim. vastapuristetut mehut ravintoloissa.. Mikä nyt ei sinänsä paljon lohduta, ellen vedä mehupaastoa seuraavat kaksi kuukautta. Superfoodeja otan mukaan taas vain ne ihan tärkeimmät, kookosöljyä, macaa, tocoa, probiootit (ohhiras), spirulinaa ja dulcea. Onneksi Nepalissa minua odottaa vielä sinne jättämäni entsyymit, Marine Phytoplankton, msm, Supergreens ja muutamat pillerimuotoiset "ruoat".

Koska syytän tästä tilanteesta hormonitoimintaani, niin päätin nyt viime tipassa käydä vielä kokeilemassa BioSignaturea! (Lähinnä Lindan uuden blogin innostamana). Torstaina olisi aika varattuna, ja kirjoittelen varmasti sen jälkeen kokemuksia kyseisestä mittauksesta. Nyt tuntuu myös siltä, että saattaisi muutenkin olla inspiraatiota jatkaa tätä kirjoittelua, joten ehkä juttu tämänkin ongelman kanssa käytävästä taistelusta jatkuu täällä myöhemmin ;)

Elämää etsimässä

Kirjoitin tämän tekstin jo muutamia viikkoja sitten, ja tilani on jo muuttunut aika radikaalisti :) Haluan kuitenkin julkaista tämän, vaikka en enää pysty edes täysin saamaan kiinni siitä tunnetilasta, joka valitsi tätä kirjoittaessani.

Jostain syystä on taas ollut sellainen vaihe, että tämä kirjoittaminen on jäänyt kokonaan. Nepalissa ei kirjoittamiseen ollut mitään inspiraatiota, ja se oli muutenkin aikamoinen irtiotto Suomen elämästäni. Tuntuu, että siellä elin enemmän, no, en ehkä sananmukaisesti hetkessä, mutta ainakin lyhyemmällä aikavälillä :) Lähempänä sitä "hetkeä". Siellä en suunnitellut, en märehtinyt tulevaisuutta enkä menneisyyttä, enkä ylipäätään pyöritellyt ajatuksia, kuten aikaisemmassa postauksessani jollain lailla kerroinkin.

Olen myös aina ollut jollain lailla erakkosielu, eli kaivannut paljon yksinoloa, joten siinäkin mielessä Nepalissa vietetty aika erosi aiemmasta elämästäni. Tajusin nimittäin jossain loppuvaiheessa siellä ollessa, että en ollut ollut koko 4 kk:n aikana kuin muutaman tunnin ajan täysin yksin. Eikä se haitannut tippaakaan.

Tämä kesä Suomessa on sitten ollutkin pelkkää sisäistä paikan hakemista. Olen viettänyt tosi paljon aikaa yksin, autiossa lapsuudenkodissani, josta on viety kaikki tavarat yhtä sänkyä ja muutamia ruokailuvälineitä lukuunottamatta. Olen palannut henkisen kirjallisuuden pariin, ja myös meditaatio, mikä Nepalissa jäi lähes kokonaan on palannut päivittäiseen elämääni.

Nyt reilu kuukausi Nepalista tulon jälkeen, olen kokenut sellaisia todella vahvoja irrallisuuden ja tyhjyyden tunteita, joita en ole kokenut aiemmin. Tuntuu, että Nepali on jäänyt taakse, en enää "asu" siellä ajatuksissani, mutta toisaalta Suomikaan ei tunnu kodilta.

Olen tajunnut irrallisuuden tunteen johtuvan osittain siitä, että vaikka olen asunut muualla ties missä, niin ole koskaan aiemmin elämässäni ollut tilanteessa, jossa pohjalla ei olisi aina ollut sitä "turvasatamaa", johon palata. Vaikka olen muuttanut uusiin kaupunkeihin yksin, matkustanut, yrittänyt muuten vaan tietoisesti irrottautua, niin silti, vaikka sen kuinka olisi yrittänyt unohtaa, niin taustalla, turvana, on aina ollut se tieto, että mistä tahansa tilanteesta, olen aina voinut palata "kotiin", eli lapsuudenkotiini. Ehkä siksi lähteminen ja muuttaminen onkin aina ollut minulle helppoa, en ole tarvinnut turvallista samaa ympäristöä, ystäväpiiriä, arkea, samoja kuvioita... Sillä jos olen halunnut, niin olen aina voinut palata siihen kaikista tutuimpaan: kotiin.

Nyt tämä lapsuudenkoti on kuitenkin autio, ja myynnissä. Seuraava joulumme tulee olemaan hyvin erilainen, kuin emme voi yhdessä kokoontua tänne. Kun tämän talon myynnistä ruvettiin puhumaan noin vuosi sitten ja kun siitä tuli ajankohtaista alkuvuodesta ennen Nepaliin lähtöä, niin mielessä pyöri paljon negatiivisia ajatuksia. Surua, ahdistusta, ärsyyntymistä, haikeutta, jopa vihaa; miksi tästä on pakko luopua??

Nepalissa en miettinyt koko asiaa mutta ehkä alitajuntani teki silti töitä, sillä takaisin tultuani en ole tuntenut mitään negatiivisia tunteita tämän asian suhteen. Ei tunnu enää yhtään pahalta päästää irti tästä kodista, jossa nyt olen kesän yksinäni majaillut.

Tämä mainitsemani tyhjyyden ja irrallisuuden tunne on nyt jotenkin erilainen, ei tunnepohjaisesti juuri tähän taloon ja lapsuusmuistoihin kiinnittynyt, vaan enemmän tyhjyys ylipäätään siitä mihin minä kuulun, mihin paikkaan, mihin elämään. Olen täysin välitilassa, sillä tällä hetkellä ei ole mitään paikkaa tai maata missä haluaisin ehdottomasti olla, tai keitään ihmisiä, joiden kanssa haluaisin nyt elää. Olen täysin irrallaan, ja se tuntuu jännältä. Tyhjältä, haikealta, mutta silti jotenkin kierolla tavalla nautinnolliselta. Kokemukselta, jonka haluan ehdottomasti elää täysin ja oppia siitä. Tällaista tunnetta ei varmasti koe usein.

Nyt odotan vain, että joko vakiinnun tänne, tai keksin mihin suuntaan haluan seuraavaksi lähteä. Kaikki järjestyy, niin käy aina, joten en huolehdi, enkä yritä nopeuttaa päätöstä siitä mitä seuraavaksi tapahtuu :)

Nepalin antia: Lopetin etsimisen, löysin jotain.

Kun etsimme, emme voi löytää. Pieniä asioita -blogin kirjoituksesta tuli mieleen jakaa nyt jotain siitä, mitä Nepalista on jäänyt käteen, henkisellä puolella.

Nepalissa kaikki tietoinen itsensä etsiminen on jäänyt pois, en ole meditoinut, enkä miettinyt näitä asioita yhtään. Silti fiilis on ollut onnellinen, rauhallinen, tasainen ja täysin huoleton.

Huomasin, että yleensä usein ajatusteni taustalla on ollut toinen ääni, jolle on tärkeää kysellä jatkuvasti, että olenko nyt täysin varma, että kaikki on hyvin, jaettä olen onnellinen. Että pitäisikö nyt vielä vähän miettiä, että onko kaikki kuitenkaan tässä hetkessä hyvin. Tämä ääni ei anna rauhassa nauttia hetkestä, vaan pakottaa pohtimaan, että onko kaikki nyt kuitenkaan niin hyvin kuin miltä tuntuu. Se pakottaa pohtimaan kaikkea elämässäni, perhettä, tilannettani, tulevaisuutta, menneisyyttä...Ikäänkuin kuin voidakseni olla täysin onnellinen, minun täytyisi olla täysin tietoinen jokaisesta aspektista elämässäni, ja kaiken pitäisi olla täydellisesti (mitä ikinä tämä täydellisyys sitten olisikaan?).

En oikeastaan edes ole tiedostanut kunnolla tämän toisen äänen olemassaoloa, ennen kuin viime viikolla yhtäkkiä tajusin, että täällä Nepalissa tämä ääni on hävinnyt! Ei ehkä kokonaan kuollut, varmaankin se tekee vielä paluun, mutta ainakin nukkunut jo pitkään. Täällä ei ole tarvinnut miettiä olenko onnellinen, ja että olenko nyt varmasti muistanut miettiä kaikkia puolia elämästäni, olenko unohtanut jonkun ratkaisevan seikan, joka pitää vielä selvittää/hoitaa, jonka vuoksi en olekaan oikeasti onnellinen vaikka niin kuvittelen.

Tiedän, ihan järjetön ajatuskin tällainen "ääni", mutta valitettavasti se on ollut (usein tiedostamatta) kuitenkin taustalla. Ihan kuin minun tarvitsisi miettiä jokainen seikka elämästäni kuntoon ennen kuin voisin oikeasti olla onnellinen... Asia on tietysti oikeasti juuri päinvastoin, sillä vain ilman tätä miettimistä, hetkessä elämällä, voin todella olla onnellinen. Ja täällä Nepalissa näin on tapahtunut, tiedostamatta.


Toinen suuri asia, on kuolemanpelon hälveneminen, mikä varmasti liittyy myös em. onnellisuusasiaan tai toisinpäin. Viimeiset 15 vuotta olen pelännyt kuolemaa. En siis kuolemista sinänsä, vaan sen jälkeistä olemattomuutta. Prosessi tästä eroon pääsemiseksi on ollut käynnissä jo pitkään, ja ensimmäinen edistysaskel tapahtui jo viime kesänä, kun lukiessani Tiibetiläistä kirjaa elämästä ja kuolemasta, yhtäkkiä tunsin vain rauhallisuutta ajatellessani kuolemaa. Tämä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta verrattuna siihen, että aina aikaisemmin ajatus kuolemasta on aiheuttanut paniikin, niin edistys oli aika huikea.

En tiedä onko tämä Nepalin ansiota vai aiempien pohdintojen, mutta täällä Nepalissa kuolemanpelko tuntuu kadonneen ainakin hetkeksi, tai osittain. Täällä ensimmäisiä kertoja elämässä olen voinut matkustaa lentokoneessa, tai moottoripyörällä Kathmandun liikenteessä tai turistibussilla vuoristoteillä, ajatella kuolemista ja päästää siitä irti. Tuntea, että jos nyt kuolen, niin se tapahtuu, ja ainakin olen onnellinen. En tarkoita, että aiemmin olisin kauheasti pelännyt tällaista matkustamista, mutta silloin se on vaatinut kuolema-ajatuksen siirtämistä pois ajatuksista, sen painamista syvälle, ei käsittelemistä. Nyt pystyn eri tavalla ajattelemaan kuolemaa, ja hyväksymään sen ajatuksen, päästämään siitä irti.

En tiedä, ymmärsikö tästä selityksestä mitään :) Pointtina kai se, että Nepali on muuttanut minua. Kun lopetin etsimisen, taisin löytää jotain.

Kotiinpaluu häämöttää - tervetuloa puhdistuskuurit ja luonto

Enää muutama viikko Suomeen paluuseen. Vaikka ajatus täältä Nepalista lähtemisestä tuntuukin melko jäätävältä, niin on kuitenkin useita asioita Suomesta, joita viime viikkoina on ruvennut ajattelemaan enemmän ja jopa kaipaamaan. Ystävien ja perheen lisäksi isoimmat jutut mitä odotan ovat puhdas ruoka, ilma ja luonto.

Täällä raakaruoan syöminen ei oikein onnistu, ja vaikka pidänkin ruoasta täällä kovasti, niin koko ajan ikävöin enemmän omaa blenderiä, raakaleipiä ja mehustinta... Voi olla että ensimmäiset viikot menevät aika pitkälti mehu/smoothielinjalla, pieni puhdistus tai paasto ei tosiaan tee pahaa kaiken tämän saasteen jälkeen mikä tässä kaupungissa pyörii. Täällä sekä iho, nenä, silmät että korvat on jatkuvasti täynnä likaa. Ja vaatteita pestessä pesuvesi on aina melkein mustaa.

Alussa täällä tuli käytettyä käsidesiä ja syödessä välteltyä jäitä, kasviksia jne. Silmätkin muisti pitää suihkussa hyvin kiinni, mutta mitä kauemmin täällä on ollut, sitä enemmän tästä paikasta on tullut koti myös siinä mielessä, että nykyään syöminen, käsienpesu jne. tapahtuu kaikki Suomen malliin, eli ilman mitään paineita hygieenisyydestä. Nykyään sitä tulee syötyä käsin heti koirien rapsuttelun tai ulkona nuohoamisen jälkeen ja myöhemmin aina muistaa, että ehkä ne kädetkin voisi jossain välissä pestä.

Ilmeisesti bakteerikanta on kuitenkin jo aika nepalilaistunut, sillä mitään vatsaongelmia ei ole ollut vaikka viime aikoina on tullut syötyä ainoastaan toistaan pienemmissä katukeittiöissä. Hassua on myös, että vaikka taidan olla kaikista epähygieenisin meidän suomalaisesta ryhmästämme täällä, niin silti lähes kaikki muut olivat melkein taukoamatta kipeinä ja useammalla oli jopa ameeba tai muita loisia. Taitaa olla, että superfoodien + Ohhirasin probioottien syönnistä on ihan oikeasti ollut suuri hyöty!

Silti rupeaa hiukan jo ahdistamaan omat ruokailutavat täällä ja odotankin, että pääsen Suomessa tekemään kunnon paastot, loishäätökuurit ja maksan- ja munuaisten puhdistukset. Luultavasti ruokavalio tulee myös olemaan aika raakaruokapainotteinen koko sen reilut pari kuukautta, jonka vietän Suomessa ennen paluuta tänne, "kotiin" :)