torstai 26. tammikuuta 2012

Arvostuksesta ja tottumuksesta

Suomessa oli joskus tuossa joululomalla ne kaameat myrskyt ja sähkö- ja vesikatkot. Jokainen varmaan muistaa otsikot lehdissä ja työpaikkojen kahvipöytäkeskustelut, olihan se aivan järkyttävää kun 24 tuntiin ei päässyt suihkuun, ja nälkään meinasi nääntyä kun mikro ei toiminut.

En jaksanut silloin osallistua näihin keskusteluihin, koska huomasin omissa ajatuksissani kuvittelevani olevani jotenkin ylempänä näitä ihmisiä "hymph, voi voi, tulkaapa vaan Nepaliin kokeilemaan millaista on elää ilman sähköä, vettä ja lämpöä". Onneksi ymmärsin itsekin omat ylimieliset ajatukseni, joten vaikken pystynyt niitä muuttamaan niin sain ainakin pidettyä suuni kiinni. Kuvittelin olevani niin sopeutuvainen ihminen, ettei minua haitannut aluksi ollenkaan tämä sähkötilanne ja öiden kylmyys kun tulin takaisin tänne Nepaliin. Kynttilänvalossahan on ihana lukea kirjaa, ja raittiissa ilmassa nukkuu paremmin. (Ainakin jos ei herää keskellä yötä naaman jäätymiseen) Kirjoitin jopa kiitollisuuspäiväkirjaan, että olen kiitollinen sähköstä ja myös sähköttömyydestä. Muutama päivä tämän jälkeen, tuli ilta jolloin ensimmäistä kertaa täällä Nepalissa ajatukseni yhtäkkiä täyttikin negatiivisuus. Hermostuin täysin sähkön ja valon puuttumiseen, siihen ettei MITÄÄN voi tehdä ja avauduin tästä facebookissa seuraavasti:

ensimmainen ahdistuskohtaus. hermo paloi kun sahko lahtee juuri silla hetkella treenin jalkeen kun on kasannut ne kaikki jauheet ja litkut kulhoon, mutta ei ehtinyt viela saada tehosekoitinta kayntiin. ja suihku on juuri pistetty lampenemaan mutta ei viela lammin. ja puhelin juuri pistetty lataukseen, muttei viela ladannut niin, etta voisi soittaa sen tarkean puhelun. no, suihkussa voi kayda huomennakin ja proteiinin voi juoda pelkalla vedella. mutta mita tehda seuraavat 5 tuntia?? iltakavely olisi kiva, ellei ne urpot kylkeenliimautujat ja huutelijat ahdistaisi viela enemman sysipimealla kadulla kuin valoisalla. syomassa voisi kayda ellei olisi niin totaalikyllastynyt niihin muutamiin annoksiin, joita taalla pystyy syomaan. kynttilanvalossa voisi lukea ellei olisi jo lukenut tunteja joka paiva viimeiset kaksi viikkoa. Baariin voisi menna, vetaa kannit ja tutustua turisteihin, jos kiinnostaisi sellainen toiminta.
Muutama paiva sitten viela kirjoitin kiitollisuuspaivakirjaan, etta olen kiitollinen sahkottomyydesta(kin). joten ehka palaan kohta taas normaalitilaan.

onhan taalla tekemista, mutta kun se kaikki tapahtuu parin tunnin sisaan. Saman 3 tunnin aikana keskipaivalla pitaisi hyodyntaa sahko olemalla netissa, hyodyntaa sahko kaymalla suihkussa, hyodyntaa sahko tekemalla smoothie, hyodyntaa aurinko olemalla auringossa ja valo kaymalla silla kavelylla. ja sitten taas keksia tekemista lopuiksi 13 tunniksi.



Ehkä avautuminen oli tarpeen sillä tämän jälkeen olen ollut taas järjettömän hyvällä tuulella koko ajan, jutellut katuahdistelijoille kuin ystäville ja kestänyt urhoollisesti netin pätkimisen ja pimeyden. Täällä meillä sentään on sähköä, vaikka onkin vain 3-4 tuntia päivässä, meillä on talo, sisätila, vaikka siellä nyt pikkueläimiä juoksenteleekin ties kuinka. Ja vaikkei jääkaappia ole säilömiseen, niin on ravintolat, joissa syödä. Luksustahan tämä on! Vaikka monelle jo tämä elämä olisi kova pala.

En ehkä ole täällä blogissa kertonutkaan, että siskoni on tällä hetkellä jo 10 kuukautta USA:ssa eräänlaisessa eräopaskoulutuksessa, asumassa metsän keskellä, ilman mitään nykyajan helpotuksia, saatika huvituksia. Heidän tarkoituksenaan on oppia vuoden aikana elämään täysin länsimaisesta sivistyksestä riippumatonta elämää omillaan, alle 10 henkisen ryhmän kanssa, johon kuuluu eri ikäisiä ihmisiä eri maista. Mukaan he saivat ottaa lyhyen listan vain tiettyjä tarkoin valittuja välttämättömyystavaroita kuten vaatteita. Kuulostaa alkuun hyvältä, eikö? Mahtavaa, oppia elämään metsässä kuten paraskin Paleoliitti. Vaikka tätä rupeaisi kovastikin miettimään, niin täytyy sanoa, etten itsekään edelleenkään pysty täysin sisäistämään kuinka järjettömän rankka kokemus tämän täytyy olla (ja moni aiemmista ryhmäläisistä onkin jättänyt vuoden kesken).

Mitä se tosiasiassa merkitsee elää luonnon armoilla? Vaikeimpia asioita on varmasti kaksi: ruoan hankkiminen kun se ei tule kaupasta ja itsensä viihdyttäminen/oman mielensä kanssa eläminen kun mitään huvituksia ei ole. Ryhmäläiset eivät saa ottaa edes yhtäkään kirjaa mukaan leiriinsä. Siskoni on kertonut, että he ovat viihdyttäneet toisiaan iltanuotiolla kertomalla vuorotellen tarinoita. Kuulostaa ihanalta, mutta 12 kuukautta? Ilman kirjoja! Pimeys tulee nyt talvella jo alkuillasta, joten kaikki tekeminen täytyy lopettaa ja "yö" kestää yli 12 tuntia. Ruoan hankkimista he opettelivat aluksi rankimman kautta, ja siskoni laihtuikin ensimmäisten kuukausien aikana yli 10 kiloa, 42 kiloiseksi(!). Pääasiassa he saalistavat ja keräävät itse ruokansa, mutta he saavat myös käyttää auton alle jääneitä eläimiä. Tietysti ne täytyy itse valmistaa ja osata säilöä niin, ettei liha pilaannu, tai etteivät muut eläimet sitä varasta. Siskollani oli kova työ lihottaa itsensä talveksi, mutta nyt hänen painonsa on jo 46. Ja täällä köyhässä Nepalissa minä, lihava länsimaalainen, tuskailen, että miten saisin nämä ylimääräiset kilot pois...

Ryhmäläiset saavat aina yhden kerran kuunkierrossa vaeltaa yhdelle koululle 24-tunniksi, jona aikana he saavat vastaanottaa kirjeitä (ei paketteja!) ja soittaa lankapuhelimella. Väliin jäävän kuunkierron aikana heillä ei ole mitään yhteyttä ulkomaailmaan metsästä. Tämä hetki oli juuri edellinen vuorokausi, jolloin juttelin taas siskoni kanssa. Hän kysyi, että onko täällä kylmä, johon minä tietysti, että "No on! Öisin on usein nollassa, ja meillä ei ole mitään lämmitystä!". Tähän siskoni totesi, että hän sai juuri kuulla säätiedotteista, että heillä on kuulemma ollut kylmimpinä öinä -31 C. Ja he eivät siis tosiaan asua missään talossa, vaan itse rakentamassaan asumuksessa, jonka he ovat tietysti yrittäneet mahdollisimman hyvin tilkitä niillä keinoin mitä luonnosta löytyy. Ja sieltähän ei löydy esimerkiksi sahoja, nauloja tai valmiita eristysmateriaaleja ;) Toki tuonne metsään ajautuvat tietynlaiset ihmiset, eikä kukaan mikrotta pärjäämätön urbaaniolento sinne lähtisikään. Siskoni on käsityöihminen, Juurieloyhdistyksen pitkäaikainen jäsen ja erityisen kiinnostunut alkuperäiskansojen perinteistä ja toimista. Silti hänellekin päätöksen teko lähdöstä oli pitkä ja harras prosessi.

Sitä sanotaan, että matkustaminen avartaa, ja pidän tätä täytenä totena. Toki tv:stäkin voi nähdä kuinka lapset näkee nälkää Afrikassa, mutta ilman omaa kokemusta tai läheltä nähtyä, sitä ei oikeasti pysty sisäistämään ja ymmärtämään syvällisemmin, minkälaisessa meidän maailmastamme täysin poikkeavassa todellisuutta moni ihminen elää, ja kuinka hyvin asiat on Suomessa. Clichee, tiedän. Nyt taas siskon kanssa juttelemisen jälkeen oma naurettava ahdistuskohtaukseni (ylläolevafacebookavautuminen) hävettää kuin mikä, joten toki jaan sen täällä ;)

Luulen, että tämä vuosi on ollut sekä minulle, että siskolleni molemmille suuren oppimisen vuosi, ja oppimamme asiat ovat hyvinkin samanlaisia monelta osin, vaikkei siskoni kokemaa voi oikein verrata mihinkään. Itse koen oppineeni myös välillisesti paljon (selkeästikään en silti vielä tarpeeksi) myös siskoni kokemuksista, ja ei voi muuta kuin arvostaa hänen rohkeuttaan ja sisukkuuttaan pysyä siellä leirissä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, ja jatkaa rankkaa koulua loppuun saakka. Enää kaksi kuunkiertoa jäljellä!

Jos heräsi kiinnostus tietää lisää tuosta ohjelmasta, niin tässä koulun nettisivut, ja blogi.

2 kommenttia:

Tiiti kirjoitti...

Tulipa mieleen elokuva nimeltä Into the Wild. Siis tuosta siskosi koulusta. Kannattaa katsoa, jos et ole nähnyt! :)

Karoliina kirjoitti...

moi, olen nähnyt tuon elokuvan kerran, mutta jostain syystä en nyt muista siitä mitään yksityiskohtia. mitähän se poika söi siellä luonnossa? :)