Tänään aamulla heräilin siihen, kun kuulin jonkun pörisevän eläimen lentävän monta monta kertaa päin ikkunaa niin, että kuului oikein kova kopsahdus. En kuitenkaan tiennyt mitä ikkunaa päin se lensi tai mikä ötökkä oli kyseessä, enkä lähtenyt sitä etsimään. Myöhemmin kämppis näki lattialla ison, peukalonpään kokoisen, kimalaisen puolipökerryksissä. Vein sen tietysti heti ulos, ja yritin miettiä, että miten sitä voisi auttaa. Mietin, että syökö ne kukkia? Ottaako ne niistä jotain mettä, energiaa? Yritin antaa sille kukkia syötäväksi, ja kyllähän se jotain niistä lipoi tuolla jännällä "kielellään", joka erottuu videolla kohdassa 0:13 eteenpäin. Sitten mietin, että juokohan se vettä? Vein sille purkin kannella vettä ja yritin laittaa sen lähelle pisaroita.
Myöhemmin illalla kun tulin kotiin menin katsomaan ulos ja se kimalainen oli kuollut. Tuli niin paha olo, että joutui itkemään vähän. Miksi en herännyt aiemmin sen kopsahteluun ikkunaa vasten ja auttanut sitä ulos kun se oli vielä hyvissä voimissa.
Onko muita kenelle tulee tosi ahdistunut, epätoivoinen, surullinen olo tällaisesta? Oon miettinyt monesti, että onko ihan järjetöntä olla näin herkkä, että rintaa rupeaa puristamaan noin pienenkin eläimen vuoksi. Saatika sitten jos joudun miettimään yksinäisiä ihmisiä, huonosti kohdeltuja eläimiä, perheensä menettäneitä luonnonkatastrofien uhreja.. ylipäätään mitä tahansa maailman pahuuksista. Tulee sellainen epätoivon möykky rintaan, joka tuntuu melkein siltä, että se voisi purkautua paniikkikohtauksena. Silti en saa sitä purettua mitenkään ja tunne menee ohi kun ajattelen muita asioita. Tuntuu mielettömältä ajatukselta, kuinka paljon kamalia asioita maailmassa tapahtuu, eikä niitä kukaan pysty täysin estämään. Silti sekin, jos pystyn edes muutaman ihmisen tai eläimen elämään tuomaan jotain positiivista on niin mahtavaa, että luovuttaa ei voi. Oon aina ajatellut, että elämän tarkoitus on olla onnellinen, ja tehdä mahdollisimman paljon hyvää myös muille. Eikä sen hyvän tarvitse olla isoja juttuja, hymy kadulla vastaantulevalle, tai pienen eläimen pelastaminen sisätiloista takaisin luontoon.
5 kommenttia:
Tunne on tosi tuttu. Muistan ikuisesti miten löysin varhaisteininä sellaisen upean, smaragdinkultaisen sittisontiaisen ja halusin näyttää sitä äidille.
Jotenkin vain onnistuin pudottamaan pienen kädestäni ja nehän on painavia elukoita, se loukkasi itsensä pahasti ja äiti joutui ankaran itkuni säestyksellä suorittamaan eutanasian...
Eikä ole ensimäinen hyönteinen jonka menettämistä itken. Minua helpotti jonkin verran kun tutustuin ryhmäsielujen teoriaan ja lakkasin suhtautumasta hyönteisiin ehdottomina yksilöinä. Elämä kuitenkin jatkuu ja uskon että se ko. kimalainen syntyy vielä uudeksi kimalaiseksi tähän kesään :)
Ja ne syövät mielellään sokerivettä ja hunajaa!
Kiitos vihjeestä :)
En ole kuullut tuosta ryhmäsielujen teoriasta aiemmin, voisitko vihjata mistä voisin saada siitä lisää tietoa?
Ihana video. Jos positiivisesti ajattelee, oli tällä kimalaisella kuitenkin hyviä loppuhetkiä, kiitos sinun.
Mä olen myös todella herkkä näissä asioissa. Herkkyys tulee ilmi omien eläimienkin suhteen; niiden ei tarvitse kuin seistä katsomassa vieressä yöllä mun nukkuessa, niin mä herään. Sitten mä kysyn, että mikä on; jano (joskus vesi loppuu yön aikana), pissa-/kakkahätä ja sitten sitä mennään sen mukaan, mitä kulloinkin on tarpeen. (no, ruokaa en sentään yöllä anna).
Vaikka en tykkää hämähäkeistä, en niitäkään halua tappaa. Muurahaisten päälle en tarkoituksella halua kävellä jne.
Eniten ahdistusta aiheuttaa eläimiin, lapsiin, vanhuksiin tms. puolustuskyvyttömiin kohdistuneet vääryydet.
http://www.eskojalkanen.net/
Esko Jalkasen kirjoja löytyy läjäpäin kirjastoista. Niissä avataan ryhmäsieluja ja jälleensyntymiskiertoa ihan hyvin!
Ylempään postaukseesi viitaten itseäni on jälleensyntymiskierron sisäistäminen auttanut hyvin ymmärtämään miksi esim. yksilöiden empatiakyky vaihtelee kovin paljon.
kiitos vinkistä.
en ole perehtynyt tuohon jälleensyntymisaiheeseenkaan, joten en ole edes varma, että mitä tarkoitat tuolla :)
Lähetä kommentti