Olen miettinyt, että onko näissä ihmisissä jotain fyysisesti erilaista kuin minussa, johtuuko se geeneistä? Vai onko tuollainen empatian puute eläintä kohtaan vain kasvatuksen tulosta?
Varmaankin varhaislapsuudessa on sellainen vaihe, jolloin ei vielä pysty ajattelemaan toisen, eläimen tai ihmisen, kipua eikä asettumaan tämän asemaan. Voisiko em. käytös johtua siitä, että tämä vaihe ikäänkuin pitkittyy, jos ei lapsi saa esimerkiksi vanhemmiltaan sellaista esimerkkiä, jossa eläimiä arvostettaisiin ja niiden tuntemukset huomioitaisiin?
Olen miettinyt tätä siksi, että omassa mielessäni on niin elävänä vielä yksi lapsuuden kokemus juuri tähän liittyen. Olin luultavasti aika pieni, kun mökillä ollessamme yritin nirhata muurahaisen, joka ei kuitenkaan kuollut. Ilmeisesti huvikseni, ja muistan, etten ajatellut asiaa sen enempää! Isäni kuitenkin huomasi tämän ja suuttui minulle asiasta. Hän opetti minulle, e
ttei mitään eläintä voi jättää kitumaan, se on rääkkäystä. Jos eläimen tappaa, niin se pitää tehdä kunnolla, eikä aiheuttaa sille tarpeetonta kipua. Muistan kuinka ymmärsin tämän asian isäni puhuessa, ja tuli kamala olo kun tajusin aiheuttaneeni sille muurahaiselle tarpeetonta tuskaa. Taisin tajuta vasta silloin, että se muurahainen ylipäätään tuntee mitään. Tämän jälkeen olen hyvin tarkkaan välttänyt tappamasta mitään eläimiä. Olen kuitenkin miettinyt, että mitä jos isäni ei olisi opettanut minulle tällaista, vaan kenties päinvastoin esimerkiksi naureskellut vieressä, että "heheh, siinähän kituu". Jos vanhempieni suhtautuminen olisi ollut tunteeton kaikissa vastaavissa tilanteissa, olisinko koskaan tullut näin herkäksi tällaisille asioille, vai olisinko kenties edelleen yhtä tunteeton kuin ymmärtämättömänä lapsena?
4 kommenttia:
Kiitos, tästä tekstistä oli todellakin hyötyä. Itselläni kun on vähän vajaa kaksivuotias lapsi, joka varmasti piakkoin kiinnostuu ties millaisista ötököistä... Myös sillä hiukan arveluttavalla tavalla. Tämä oli hyvä muistutus minulle siitä mitä minun pitäisi muistaa opettaa hänelle.
Uskoisin itsekin, että tällainen empatian puute johtuu nimenomaan siitä, ettei kukaan vain ole ollut paikalla selittämässä silloin kun olisi ollut oikea aika. Nelikymppiselle karjulle on vaikea mennä puolustamaan muurahaisten oikeuksia.
Kiva, jos tämä antoi jotain mietittävää :)
Hauskaa kesää teille!
Aloin lukea blogiasi löydettyäni sen Uuden mustan 6-vaatehaasteen kautta. Vaikutat ihanalta ihmiseltä :)
Olen monasti miettinyt tuota "muurahaisjuttua" omassa lapsuudessani ja siitä seurannutta asennetta elämään. Itselleni varhaisimpia lapsuusmuistoja on "pelastamani" leppäkerttu, jonka otin mukaan päiväunille (ehkä n.2,5-3v). Päiväunien aikana kerttu oli häipynyt, jättänyt vain keltaisen pissin patjaan. Muutama vuosi myöhemmin (ihmismuistiin ei ole tosin luottamista) saimme kiinni häirikkökärpäsen ja isäni nyhti siltä siivet irti. Esitin erittäin voimakkaan vastalauseen, mutta en muista miten tilanne päättyi. Trauma/ahdistus siitä kuitenkin jäi. Mietin onko tuo isäni kyseenalainen malli (joka toistui muissakin hänen suhteissaan elollisiin olentoihin) kuitenkin päässyt vaikuttamaan minuun, vaikka olen tietoisesti ja aktiivisesti pyrkinyt siitä pois ja yrittänyt elää hyvän ihmisen elämää.
Siis todellakin ajattelin aiheista tekstiä!
Eikö vaan olekin joskus hyvä miettiä tällaisia juttuja, ehkä sitä kautta oppii itsestään ja pystyy vielä aikuisenakin muuttamaan asioita :)
Lähetä kommentti