lauantai 31. lokakuuta 2009

Ihmistyössä

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että miksi en ole vähään aikaan enää jaksanut osallistua kunnolla kommuunin elämään, esimerkiksi iltaisin tapahtuvaan yhdessäoloon ja miksi olen kaivannut yksinoloa niin paljon. Eilen sitten kävin miettimään, että johtuisiko se siitä, että olen tällä hetkellä harjoittelussa (ja teen lisäksi myös keikkatyötä) vanhusten hoitokodissa, jossa olen koko päivän ihmisten kanssa. Kavereiden kanssa ollessa tunteiden suurempi ilmaisu ja jakaminen on harvinaista mutta työpaikalla tilanne on ihan eri. Siellä koko työpäivä on jatkuvaa vastaamista toisen ihmisen tunteisiin, ihmisten lukemista ja reagoimista. Töissä ei voi sulkeutua itseensä, ei myöskään purkaa omia tunteitaan muihin, mutta silti täytyy koko ajan empaattisesti ottaa vastaan muiden tunteet. Yhdessä työpäivässä voi ilmetä koko tunteiden kirjo. Joka päivä saan halauksia, hymyjä, kiitoksia, naurua, iloa ja rakkautta, mutta myös itkua, kiukkua, valitusta, kuolemanpelkoa ja ahdistusta. Kaikissa näissä tunteissa empaattisesti mukana eläminen on kuluttavaa. Herkkänä ihmisenä, aistit auki työtä tehdessäni, tunnen joka päivä rakkautta mutta myös suurta tuskaa.

Sitä ei helposti tule ajatelleeksi, että tämä työ olisi muuta kuin takapuolen pyyhkimistä. Kuitenkin se on myös, ja nimenomaan tärkeimmältä osaltaan, ihmisten kohtaamista syvälliselläkin tasolla. Hoitajat saattavat olla joidenkin vanhusten ainoat läheiset. Hoitajiin on purettava kaikki tunteet, kun muita väyliä ei enää ole. Miten voisin olla antamatta osaa itsestäni näille ihmisille? Mikä on tärkeämpää kuin toinen ihminen?

Tietysti kun töissä joutuu käymään näitä kaikkia asioita läpi ja olemaan niin vahvasti läsnä, niin selkeästi työpäivän jälkeen kaipaa sitä yksinoloa. Ainakin tällainen ihminen kuin minä, joka olen viihtynyt aina myös yksin. Mietin vaan, että kuinka raskasta tällaisen työn tekeminen on sellaisille ihmisille, joilla on myös työn ulkopuolella suuria tunteita käsiteltävänään, ongelmia perhepiirissä tms. Ehkä ajan myötä oppii säätelemään sitä, kuinka paljon itsestään antaa, ja kuinka paljon ottaa muiden tunteita kantaakseen, niin ettei työ käy liian raskaaksi.

2 kommenttia:

Piaf kirjoitti...

Yksinolon kaipuu on todellakin looginen seuraus henkisesti vaativasta työstä, eikä siinä ole mitään pahaa. On oikeastaan varmasti haastavaa asua kommuunissa JA tehdä noin sosiaalista työtä, jossa tunteiden ilmaisu saa ykeensä olla enimmäkseen yksisuuntaista, vastaanottavana osapuolena.

Hissuttele rauhassa epäsosiaalisena jos siltä tuntuu. Voithan vaikka sanoa kavereille, että on tullut sosialisoitua kiintiö täyteen työpaikalla.

Karoliina kirjoitti...

Kiitos kannustuksesta. Onneksi tämä liikaa-työtunteja-viikossa-vaihe ei kestä kuin kymmenen viikkoa, eli jouluun asti. Toivottavasti :) sen jälkeen takaisin koulun penkille, ja keikkatöitä toivon mukaan vain viikonloppuisin... ehkä muutama iltana arkisinkin.

Toivotaan, että tää epäsosiaalisuus kuitenkin loppuisi jo pian, kuitenkin kaipaan sosiaalisuutta, mutta sitten kun olisi tilaisuus en jaksakaan.. ristiriitaista.